Istun parvekkeella. Yhtäkkiä minut valtaa voimakas tunne että Sinä istut siinä vierelläni.
Istut tanakasti ja tuijotat minua herkeämättä silmiin.
Haukahdat, komennat antamaan Sinulle namia- niinkuin aina teit. 
Ethän sinä siinä oikeasti ole, tai ehkä oletkin.
Sinä olet nyt siellä missä et tunne kipua etkä kärsi jo vanhasta ja raihnaisesta asumuksestasi.
Sinun on nyt varmasti hyvä olla, uskon niin.
Ja silti Sinä olet aina luonani ja kuljet mukanani minne ikinä menenkin- sydämessäni.
Minulla on Sinua niin kova ikävä, vanha kuoma ja höpsö, paras ystävä, Herra Hipsuvarvas- ensimmäinen.